Eräät 1970-luvun merkittävimmät hautalöydöt tehtiin Kiinassa Hunanin maakunnassa.
Sieltä löydettiin mm. hauta, jossa oli naisen muumio. Nainen oli kuollessaan ollut noin 50-vuotias. Hän oli asunut läntisen Han-dynastian aikana ja kuollut oletettavasti vuonna 127 eKr. Vuosituhannet olivat vierineet vahingoittamatta hänen hautaansa tuskin lainkaan. Esimerkiksi kaikki silkkiset vaatekappaleet, joita sieltä löydettiin runsaasti, olivat säilyttäneet värinsä ja muotonsa niin hyvin, että niihin voisi pukeutua vielä tänäänkin.
Vielä vanhempi löytö tehtiin keväällä Hubein maakunnassa. Tämä hauta arvioitiin noin 300 vuotta edellistä vanhemmaksi. Hämmästyttävää oli erilaisten silkkikankaiden runsaus; mm. upeita, eri tekniikoilla toteutettuja silkkibrokadeja oli paljon. Kungfutse mainitsee kirjoituksissaan, että juuri brokadi-kankaita annettiin lahjoina valtiollisissa tilaisuuksissa.
Silkkiä, tätä unelmamateriaalia, on siis käytetty jo vuosituhansien ajan. Mutta mitä silkki oikein on?

Silkki on eräiden yöperhoslajien toukkien kehräämää kuitua. Kun toukka koteloituu, se kehrää ympärilleen kotelokopan eli kokongin, jonka sisällä se kehittyy perhoseksi. Tämä kotelokoppa muodostuu noin 2000-4000 metriä pitkästä, yhtäjaksoisesta silkkisäikeestä.

Silkki on puhdas luonnontuote. "Luontoa puhtaimmillaan", sanoo eräs tekstiilisuunnittelija. Kuka sitten keksi silkkilangan ihmisten käyttöön?

Taru kertoo...
Silkki on kotoisin Kiinasta. Sen syntyyn liittyviä taruja on runsaasti. Länsimaissa tunnetuimman tarun mukaan kiinalainen keisarinna Shi Ling Chi jäi kerran puutarhassaan seuraamaan, miten toukka kehräsi ympärilleen ohuesta säikeestä suojaa. "Olisi varmasti ihana tunne kietoutua itse tuollaiseen lankaan", mietti keisarinna.

Samaan aikaan Euroopassa vielä pukeuduttiin, jos ei aivan karhuntaljoihin, niin kuitenkin narumaisista langoista kudottuihin kankaisiin. Täällä kivikausi oli vaihtumassa pronssikauteen.
Keisarinna Shi Ling Chi korotettiin keksintönsä tähden jumalattareksi, jolta silkinviljelijät vieläkin rukoilevat runsasta satoa.
Silkki on keksimisestään lähtien näytellyt keskeistä osaa Kiinan kulttuurielämässä. Kungfutse mm. kirjoitti silkinviljelystä ja silkkitalojen rakentamisesta jo ajalta 2357 eKr.
Silkki on vaikuttanut paljon myös kiinankieleen - useiden abstraktisen merkityksen omaavien sanojen ja sanontojen on todettu saaneen alkunsa silkin viljelystä ja jalostamisesta.

Silkin viljely oli alunperin naisten työtä. Mulperiperhosen toukaa, tätä arvokasta kotieläintä, hoidettiin jo silloin lämmöllä ja hellyydellä. Vieläkin pätevät vanhat hoito-ohjeet:
Hoitaja - jota muuten kutsutaan toukkien äidiksi - ei saa tupakoida, ehostaa itseään eikä syödä sipulia. Paha haju kuten melukin voi järkyttää vastakuoriutuneita toukkia. Hoitajan vaatteiden jalkineita myöten tulee olla yksinkertaiset ja puhtaat.
Kiina on sekä silkinviljelyn että silkinkutomistaidon koti. Jo vuonna 2255 eKr. kerrotaan korkeatasoisista silkkikankaista, joita kudottiin Shantungin maakunnassa.
Silkkivaatteiden käyttö oli Kiinassa pitkään hallitsevan luokan yksinoikeus. Silkin väri ilmaisi kantajansa arvon: keltainen oli keisarin, purppura ylimpien naisten ja sininen korkeimpien virkamiesten väri. Mutta jo kuudennella vuosisadalla eKr. olivat silkkivaatteet yleisiä tavallisen kansankin pukeutumisessa.
Silkinvalmistuksen jalo taito pidettiin valtionsalaisuutena. Silkkiperhosen munien, toukkien ja kotelokoppien maasta pois vieminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty. Niinpä tätä luonnonkuitujen kuningatarta käytettiin lähes 3000 vuotta vain Kiinassa. Lahjoina valmiita silkkikankaita annettiin kuitenkin naapurimaiden valtaapitäville.

Kerrotaan, että ensimmäinen kauppakaravaani lähti Kiinasta länteen vuonna 114 eKr.. Kiinalaiset eivät itse tuoneet kankaitaan Roomaan , vaan matkan loppuosuuden ja varsinaisen kaupankäynnin hoiti mongolikansa, saraseenit (Se'res), joka sai nimensä silkin mukaan. Kiinalaisista eivät roomalaiset tienneet mitään, vaan pitivät saraseeneja Silkkimaan ihmisinä.
Silkkikauppa saavutti huippunsa samaan aikaan kun Rooman Valtakunta oli mahtavimmillaan - siis Kristuksen syntymän aikoihin.

Tieto vuotaa Eurooppaan
Silkinvalmistuksen salaisuus paljastui eurooppalaisille noin 550 jKr., jolloin kaksi munkkia salakuljetti silkkiäisperhosen munia Kiinasta Konstantinopoliin, silloisen Itä-Rooman pääkaupunkiin. Itä-Rooman keisari Justinianus I teki silkinvalmistuksesta heti valtion monopolin. Konstantinopoli olikin Euroopan silkkikeskus 1100-luvulle saakka.
Vasta ristiretkien aikana levisi silkinviljelyn taito ympäri Eurooppaa: 1200-luvun Italiasta kehittyi Euroopan silkkikeskus. Silkkiteollisuudella rahoitettiin mm. Italian renesanssi. Firenze, Venetsia, Genova, Lucca, Bologna, Milano ja Como ovat Italian kuuluisia silkkikaupunkeja. Ranskan Lyon kuuluu vieläkin maailman silkkikeskuksiin, samoin Basel Sveitsissä. Silkinviljelyä harjoitettiin nyt joka puolella, missä vain saatiin mulperipuu kasvamaan - silkkiperhosen toukka syö vain valkoisen mulperipuun lehtiä. Myös Ruotsi-Suomessa harrastettiin silkinviljelyä ns. hyödyn aikakaudella. Suomessa koettivat Gadd ja Kalm edistää asiaa, mutta mulperipuu ei kestänyt ankaria talviamme.
Eri puolilla Eurooppaa pyrittiin oman maan silkkiteollisuutta tukemaan monin tavoin. Määrättiin ulkomaisen silkin tuontikieltoja. Eri säätyjen pukeutumista ohjattiin erityisillä pukeutumissäännöillä, mm. papisto rupesi käyttämään silkkiä liturgisissa asuissaan. Versaillesin palatsi sisustettiin huone huoneelta silkillä.

Silkinviljelyalueet
Silkinviljelyä harjoitetaan kaikkialla lauhkean vyöhykkeen maissa. Se antaa kipeästi kaivattua työtä useille työttömyydestä kärsiville, ylikansoitetuille maille. Esimerkiksi Kiinassa yli 10 miljoonaa maanviljelijää viljelee silkkiä. Lisäksi noin puoli miljoonaa ihmistä työskentelee silkkiä jalostavissa tehtaissa. Japanissa joka neljäs maatyöläinen viljelee silkkiä. Intiassa ja Pakistanissa kokonaiset kyläyhteisöt ovat silkinviljelyn eri vaiheissa mukana. Brasiliassa on silkinviljely yleistynyt huimasti Toisen Mailmansodan jälkeen.
Aikanaan Euroopan johtavissa silkinviljelymaissa - Espanjassa, Italiassa, Ranskassa ja Sveitsissä - pääsi tämä ammattiala katoamaan miltei täysin. Pari vuosikymmentä sitten Italiassa vain jokunen perhe enää piti yllä silkinviljelyperinnettä.
Teollistuneissa maissa on kaikkialla havaittavissa sama ilmiö: käsityöalat katoavat.
Viime aikoina on kuitenkin herätty Euroopan vanhoissa silkkikeskuksissa. Pitkää silkinviljelyperinnettä ei haluta päästää sammumaan, vaan sitä elvytetään innolla monissa paikoissa.